Lauantai-iltana matkustin syksyllä mun hankon (allekirjoitusleimasin) käsityönä tehneen Fukui-sanin auton takapenkillä ja kokoustin uusien yrittäjätovereideni kaa kaks tuntia hanami-bisneksistämme. Pomomme on ehkä 40-vuotias lemmikkikaupan omistaja ja loput yrittäjät enemmän tai vähemmän harmaatukkaisia ojisaneja, jotka viljelee puujalkavitsejä ja puhuu niin murteisesti, että välillä tuntu, että huoneessa mä puhun japania ja muut jotain ulkomaan kieltä. Yamagatan murre on on yhtä kaukana Tokion yleiskielestä ku kuu maapallosta, eikä sitä muualta tulleet japanilaisetkaan oikein ymmärrä. Sou desu (näin on, lausutaan soo des) on yamagataksi ndazunyaa ja sou kana (niin mahtaa olla) ndabega???? Kun tähän vielä lisätään kahden yamagalalaisen keskenään käyttämä puhenopeus ja siihen vielä muutama extra-yamagatalainen horisemaan väliin omaa kommenttiaan, niin päässäni posahti muutama verisuoni ja jokunen aivosolukin, kun siinä yritin pysyä kärryillä tai edes pitää ne kärryt näköpiirissä.
Kokouksen jälkeen paineltiin äijäporukalla yakitori-mestaan, jossa shouchuu ja biiru virtasivat, savun ja rasvan katku tarttu hiuksiin ja keittiöstä tuotiin pöytään pehmenneitä luita ja jotain sisäelimiä tikuissa. Ojisanit oli kaikki shouchuu-huuruissa alta aikayksikön ja pöydän kuumin puheenaihe oli mahdollinen mieltymykseni vanhempaan herrasväkeen. Ja japanilaiset keski-ikäiset miehet tosiaan rakastaa puujalkavitsejä, jotka tässä maassa tunnetaan nimellä oyaji-gyagu (äijävitsi). Ne perustuu aina johonkin huonoon ja halpaan sanaleikkiin ja aiheuttaa kuulijassaan vaivautuneen hikipisaran ja ojisanissa tyytyväisen hohohohohooon. Oyaji-gyagu-esimerkki: arumikan no ue ni aru mikan (mandariini alumiinitölkin päällä). Toisinaan itsekin tulee vahingossa harkitsemattomilla sanavalinnoillaan lipsauttaneeksi ilmoille oyaji-gyagun, ja se on aina synti. Silloin ei auta muuta kuin myöntää tappionsa ja ottaa nöyränä muiden dissaus vastaan. Mutta siis. Seurueessamme oli eräs tällaisen äijähuumoriviljelmää kyntävä ojisanin perikuva, jonka ansiosta minulla on hanami-porukassamme nyt uusi lempinimi. Olen Ceiling-chan. Yhyy taivas varjele mitä sieltä tulee. :DD
Työnsarkani puistossa alkaa lauantaina 12-tuntisella rupeamalla. Yhyyy. Saan hengenahdistusta jo pelkästä ajatuksesta, voipi olla että saan hermoromahduksen sakurojen katveessa. Vaikka kai se on työympäristönä hitusen inspiroivampi ku taannoinen kontulalainen marketti. Töitä on joka päivä kymmenen päivän ajan ja paljon, mutta palkka on niin huono, ettei tässä pääse rikastumaan. Paitsi ehkä henkisellä pääomalla, ja senkin laatu hivenen arveluttaa, kun heilun kaikki illat noiden ojisanien vaikutuspiirissä. Palkkani ajattelin sijoittaa pieneen kesälomaekskursioon Aomoriin Nebuta-festivaalin aikaan ja jatkaa siitä ehkä vielä Tsugarun kautta lautalla Hokkaidolle. Länsi-Japani taitaa jäädä multa näkemättä, mutta kai sinne tulee muutenkin helpommin lähdettyä Suomesta ku tänne pohjoisen perukoille. (Ja oon mä tässä vähän kaavaillut, että jos hakis vielä pieneen maisterivaihtoon Kioton yliopistoon, mutta saa nyt nähdä koska opintomenestykseni muussa ku japanissa on kuivaa keskitasoa ja muutenkin.)
Opintoni eivät ole lähteneet käyntiin ihan halutulla tavalla....... Perjantaina jotain sekoilin ja missasin yhden tunnin koska katoin lukkaria väärin ja toisen koska toilailin itteni väärään luokkaan. Jossa istuin pokkana väärällä luennolla loppuun saakka. Tänään en osannut päättää, ottaisinko turhaa japanin lukukurssia tällä lukukaudella (turhaa siksi että me vaan luetaan tekelettä kotona ja pidetään vuorotellen siitä esitelmiä - itse pidin viime syksynä tosiaan aiheesta tilan merkitys teetaiteessa - eikä mitenkään käsitellä japanilaisen tekstin rakennetta tai mitään muutakaan) ja siinä kotona jahkaillessani tunti ehti jo alkaa. Huomenna yritän taas selvitä elämästäni ja päätyä japanin opettamisen ja syntaksin luennolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti