Omiyagebanashi #n

Huhuuu. En oo täällä lauselmoinut, koska oon ollu siellä ja täällä ja toisaalla ja muualla. On tapahtunu niin paljon kaikenlaista, etten taas tiedä, mistä alottais, joten en oo alottanu mistään.

Olen tehnyt elämäntapamuutoksen. Aloitin kihartimen käytön ja karaoken. Karaoke on rankkaa puuhaa. Vammauduin karaokessa päähäni. Koska jäljessä laahaava Bump of Chickenin Mahou no ryouri -tulkintani oli liikaa jopa itselleni ja hysteerisen lollahtelun lomassa rojahdin paikkaan johon ei kannata rojahtaa. Vammauduin karaokessa myös sieluuni. Tämä tapahtui matkalla Iwatessa kun yukataan sonnustautunut Saksalainen (juurikin tämä muutamaan otteeseen tässäkin blogissa mainuttu maailman turhinta kurssia vetävä henkselihousuinen ja viiksekäs vanha kettu) kesken illallisen kapusi estradille ja rykäisi menemään japanilaisen iskelmän.

Monenlaista saksalaista laulajaa olen päässyt kuulemaan, mutta tämä oli kyllä pahin. Tai paras. Riippuu näkökulmasta. Luotiin Mariko-sanin (yliopiston vaihtarivastaava ja tän asuntolan eräänlainen talkkari) huvittuneita katseita pöydän yli ja yritettiin koota itsemme kun Saksalainen palasi keskuuteemme. Jouduin itekin sinne lavalle, mutta Saksalaisen esityksen jälkeen ei ollu paljo hävittävää. :D Sain palkkioksi nenäliinapaketin. Saksalainen sai muovikelmun jota kukaan muu ei ollu huolinu. Yamagatan rupuyliopisto ♥♥♥. Seuraavana päivänä Saksalainen tarjos mulle ja Mariko-sanille ja Tsuruokan kampuksen jollekin toimihenkilölle lounaan. Muut vaihtarit sai ruokkia ite ittensä. There was a friendship that became a secret, there are places we can't return <3_____<3.

Laitan tähän väliin vaikka näitä Matsushima-kuvia lisää ku viimeksi jäi kesken.



















Tässä vaiheessa kamerastani loppu akku. Jatkoin vielä kännykkäkuvaamisella, mutta oon liian laiska lähettämään noita kuvia kännykästä just nyt, joten Matsushima-eepos jatkuu jälleen ensi numerossa.

Kävin Iwatessa kaks kertaa viikon sisällä. Kuvia ei oikein oo, koska ekalla kerralla unohdin kameran ja tokalla kertaa muistikortin. Mikä syä miästä, koska Iwate on varmaan hienoin osa Touhokua (googlatkaa sanoilla Iwate ja Hiraizumi niin ymmärrätte). Ekalla kertaa autoiltiin ensin Moriokaan vetämään paikalliset kumimaiset reimen-nuudelit ja jatkettiin sieltä Ryuusendou-nimiseen tippukiviluolaan. Matka kesti viisi tuntia suuntaansa, vuoristotiet oli mutkaisia ja kärsin jatkuvasta paineenvaihtelusta, mutta päivä oli mainio. Pysähdyttiin keskellä ei mitään omituiselle taukopaikalle, joka oli tehty vanhan japanilaisen puukoulun näköiseksi. Siellä oli vessa, matkamuistomyymälä ja juoma-automaatti ja kovaääniset, joista tuli jatkuvalla syötöllä lapsikuoron veisuuta. Toisella kertaa käytiin Hiraizumissa ja onsenissa ja historiallisten draamojen kuvauspaikalla.

Iwate kärsi pahoja tuhoja viime vuoden katastrofissa. Talot oli ränsistyneitä ja paljon nähneitä, eikä se johdu siitä, ettei japanilaisilla olis varaa muuhun, vaan siitä, ettei tänne kannata rakentaa hienoa taloa ku maanjäristyksen sattuessa kaikki voi tuhoutua. Japanilaiset on tottunu siihen, että kaikki kestää vaan hetken verran. Siks sakura on japanilaisten lempikukka. Koska sen kukinta on hetkellinen ja siksi kaunis. Japanilaisten lempielokuvia on ne, joissa päähenkilöllä on joku vakava sairaus ja vain vähän elinaikaa.

Mun piti kirjottaa tähän vielä kaikenlaista, mutta oon aamuvarhaisella lähdössä vaihteeksi rannikolle, joten jatkakaamma myähemmi. Loppuyhteenvetona sanottakoon, että tulkaa Touhokuun! Älkää jättäkö tulematta siks että täällä asuu yhä ihmisiä väliaikaismajoituksessa, kokonaisia kyliä ja kaupunginosia on huuhtoutunu mereen ja ydinlaskeuman takia on paikkoja joihin ei voi enää mennä. Vaan tulkaa just siks. Sunnuntaina tuli kuluneeks vuosi katastrofista. Viime vuonna katoin katastrofia uutisista. Nyt oon täällä ja mun läheisin japanilainen ystävä matkusti kaks päivää tsunamin jälkeen avustusrekan kontissa Yamagatasta kotikaupunkiinsa tietämättä, oliko sen perheenjäsenet edes elossa.

Menin Miyagiin

Kerron teille seuraavaksi matkalaisen tarinan! Sillä olen liikautellut eviäni ja käväissyt extempore-reissulla Miyagissa. Eilen aamulla Aivan Liian Varhain otettiin bussi Sendaihin ja jatkettiin sieltä junalla rannikolle Matsushimaan. Sendai ansaitsee parempaa ku tulla kuvatuksi ankeassa räntäsateessa (tosin kai sekin tekee Sendaille enemmän oikeutta ku noi googlen kuvahaun tarjoamat katastrofikuvat), joten siirrymme suoraan Matsuhimaan. Otin liikaa kuvia, joten jaan ne vaikka kahteen erilliseen postaukseen.



Saavuimme Matsushimaan ja oo mikä mieltäylentävä näköala meille asemalaiturilta avautuikaan. Matsushima on pienen pieni kalastajakaupunki, joka elää turismista, koska sinne on vuosituhansien saatossa siunaantunu harvinaislaatuinen saaristonäkymä. Siispä päätimme suunnata suoraan vesille. Tai no ensin käytiin asemaa vastapäätä pienessä osteriravintolassa hakemassa hiukopalaa ja tappamassa aikaa, jota Matsushimassa tuntuu olevan loputtomiin. Rannikon ruoka - se se vasta on hyvää! Söin hokke-nimisen kalan, se näytti häjyltä ja maistu hyvältä.




Mukana menossa taidekuvani Kouen ja meri.




Lähdimme seilaamaan. Tuuli oli hyytävä ja uhrasin oikean käteni näitä kuvia varten, teen mitä vain vuoksesi rakas blogini. =( Kiinalais-taiwanilaiset toverini paljastivat lokkikuiskaajan lahjansa.




Jotain kalastusvärkkejä.






Näitä saarimuodostelmia Matsushimaan yleensä mennään kattomaan. Niitä oli Paljon, suuria ja pieniä, mutta sää oli vähän turhan sumuinen niiden arvostamiseen.





Oltiin ainoat matkustajat tällä laivalla. Ja seurueen edellisyön unimäärä oli keskimäärin kolme viiva neljä tuntia, joten ehkä puolet risteilystä maattiin kukin omalla penkkirivillämme.





Matsushiman museossakin käytiin. Museossa oli muinaisia juttuja.



Mäntysaaret männyn näkokulmasta on tämä museointia odottava teos.




Astuttiin puisesta portista puiseen metsään, jonka päässä häämöttää puinen Zuiganji-temppeli.




Matkan varrella ohitettiin pitkät pätkät muinaisia kalliohautoja.




Kyltissä lukee seuraavanlaisesti: 11.3.2011 sattunutta Sendain maanjäristystä seuranneen tsunamin vesimassat ulottuivat tähän pisteeseen saakka. Niin. Hieman hiljaisekshan se välillä vetää olla täällä maisemissa, jotka näin maaliskuussa sataan kertaan tv:n tuhokuvissa. Saaristo suojeli Matsushimaa pahimmalta, mutta matkamuistomyymälöiden ja ravintoloiden seinät oli täynnä valokuvia, joissa myyntipöydät loju kumollaan mudassa ja ihmiset kahlas kelluvan rojun keskellä polviaan myöten vedessä. Ja niiden kuvien yläpuolelle oli usein kirjotettu ei tuhokuvia vaan jälleenrakennuspäiväkirja.

Matka Matsushimassa jatkuu ensi numerossa! Luvassa vielä ainakin punaisia siltoja ja pingviinejä, joten stay tuned.

Olen koukussa onseniin. Onsen on siis luonnollinen kuuma lähde tai sellasen yhteyteen rakennettu kylpylä, ja niitä on Yamagatassa joka kylässä vähintään yks. Matsushimassa kävin hotellin onsenissa kolme kertaa, vaikka ihan hiljan olin myös japanilaisen ystäväni kaa onsen-retkellä Yamagatan korvessa. Jossain vuorilla, missä lunta oli metrikaupalla ja jyrkät ja mutkittelevat vuoristotiet niin jäisiä, ettei kulkupelimme päässy rinnettä ylös, joten jouduttiin lopulta hyväksymään tosiasiat ja liukastelemaan perille jalan pyyhkeet kädessä. Mutta kestimme sen kuin Date Masamune ja se kannatti, sillä perillä odotti rikinkatkuinen rotenburo (ulkoilmaonsen)! Siellä sit vierähti melkein pari tuntia vailla rihman kiertämää kuumassa lähteessä lumisateessa siemaillen kuvitteellista juomaani. Paluumatka tehtiin aurigonlaskunvalossa, vuoristomaisema oli sellanen ettei sille tee oikeutta ykskään lause eikä kuva ja tunnelma muutenkin sen verran korkealla, etten voinu muutakaan ku kiljua haruyasumi saikou (eläköön kevätloma).

Huomenna meen vielä luistelemaan japanilaisten kuomieni kaa. Mikä hieman kaduttaa, koska oon nukkunu viimesen kahden vuorokauden aikana yhteensä 9 tuntia ja sain yläasteen luistelukokeesta vitosen. <3_____<3 Yhyyy. Oon jo ilmottanu Nacchanille, että mikäli kieriskelen jäällä, se ei johdu siitä, että olisin kaatunu, vaan puhtaasti kulttuurieroista..........

Käytyäni luistinradalla häpäisemässä itseni ja sukuni ja maani voinkin hiljentyä hikaroimaan JLPT:hen (on yhtä kuin Japanese Language Profiency Test). Oon lukuaikataulustani jäljessä ja saan varmaan hermoromahduksen vielä ainakin pariin otteeseen ennen kesää ja koetta. Viime vuonna ylimmän tason läpäisi 27% yrittäjistä. On tullut epätoivon lollahduksen aika.

Matka maailman keskipisteeseen

Seuraavaksi teemme matkan Tokiosta Yamagataan huonojen kuvien shinkansenilla! Shinkansenin nimi on Tsubasa ja se tarkottaa siipiä. Muita tänne pohjoiseen liikennöiviä luotijunia on esim. Yamabiko (vuorten jyly), Hayate (myrsky) sekä Hayabusa (muuttohaukka), ehkä VR:kin vois inspiroitua tästä ja lanseerata vaik Fasaanin ja Vastatuulen. Tosin tämä Tsubasa on vähän vale-shinkansen ku luodin nopeuden kestävät kiskot ei vie Yamagataan saakka.

No mutta! Tässä lienemme melko todennäköisesti jossain päin Saitamaa, tuota Japanin Vantaata:




Tämä taitaa olla jo joku kyläpahanen Tochigissa:



Kyläpahasen jälkeen seuraa Utsunomiya, Tochigin pääkaupunki:




En tiärä Tochigista hölökäsenpöläystä, jote jatkamma matkaa. Jätämme taaksemme Kantoun sivistyksen ja ahtauden ja saavumme armaaseen Touhokuun! Touhokun prefektuureista kaikki muut paitsi Miyagi mahtuu Japanin pinta-alaltaan suurimpien prefektuurien topkymppiin mutta asukasluvultaan ei yksikään, ja havahduin tähän todenteolla matkailtuani etelässä.

Ekaksi piipahdamme Fukushimassa! Joka on paitsi ydinjätteinen niin myös ihana. Tässä Fukushima City:







Fukushiman jälkeen ollaankin jo kotona. Yamagata da be!










PS. Ei nää yamagatalaisvuoret häviä fukushimalaisvuorille mutku mun puolelta junaa näky matalampi maisema!