Taihen

Kulttuurishokkini alkaa olla ohi, tai ainakin oon siirtyny wtf mate -tilasta vai niin -tilaan. Oon ollu täällä paria päivää vaille kuukauden, ja ajatus ens syksynä koittavasta kotiinpaluusta ei tunnukaan enää yhtä yksinkertaselta ku vielä viikko tai pari sitten. Ehkä voisin vaihtaa iltalukemiseni mangasta kloonausartikkeleihin, jos vaikka oppisin olemaan kahdessa paikassa yhtä aikaa. En halua tulla täältä pois ku sit en saa enää puhua japania aina ja kaikkialla. .________.

Tämä päivä oli fail. Mulla piti olla tapaaminen vastuuprofessorini kaa, mutten löytäny tapaamispaikkaa mistään, vaikka kolusin joka käytävän ja siivouskomeronkin. Eipä sit auttanu ku palata asuntolalle, kirjottaa taihen moushiwake gozaimasenien täyteinen maili (olen hyvin pahoillani, kirjaimellisesti ei ole tekosyitä, mikä on musta aika hupaisa fraasi ku tääkin maili oli tekosyitä täynnä) ja anoa uutta tapaamista. Kohtaamme huomenna Miura-sanilta päästyäni, paikassa jonka sijaintia en edelleenkään tiedä, enkä vois olla vähempää innoissani. Ehkä heittäydyn lattialle anelemaan anteeksiantoa ja haen koulun vitriinistä katanan tunnelmanluojaksi. Päivä oli muutenkin lähinnä epäonnistumisten summa, eikä lohdutusshoppailustakaan ollu apua kun suurin osa vaatteista muistutti ryijyä. Ja ostin vahingossa onigirin jollain oksennustäytteellä. Päivän kohokohta oli kun kävelin parin pikkupojan ohi ja toinen niistä sano ano hito kirei da hahhahhaa voivoi.

Huumorintajuani koetellaan. Oveeni oli ilmestyny lappu, että tervetuloa pakolliseen paloharjotukseen paikalliseen puistoon marraskuisena maanantaiaamuna kello seittemän. Japanin tekstikurssilla jaettiin kaikille estetiikan tekeleestä oma luku, josta täytyy pitää esitelmä luokan edessä. Kävin jättämässä puumerkkini taululle sen mukaan, mihin satuin ylettämään kurkottelematta. Olis varmaan voinu tarkistaa etukäteen, koska aiheekseni paljastuivat tilankäyttö teehuoneessa, Katsuran keisarillisen huvilan (?? Katsura rikyuu) alkovi, mitaten rooli japanilaisessa ruuassa sekä vuodenaikojen ilmentäminen kukilla. ... MITÄ. Näistä sit asiantuntijaesitelmöin japaniksi, yoroshiku onegaishimasu vaan. =D Hautajaiskurssilla mulla on pikapuoliin esitelmä suomalaisesta hautajaisperinteestä ja suullisella japanilla ens viikolla esitelmä aiheesta aihe vapaa. Näen jo katastrofin.

Hautajaiskurssilla on useimmiten hivenen makaaberi tunnelma.
Yuu-sensei: Nostakaa käsiylös, jos teillä on säästössä yli 2 miljoonaa 300 tuhatta jeniä!
(yksi henkilö viittaa)
Yuu-sensei: Mihin Japanissa tarvitsee 2 miljoonaa ja 300 tuhatta jeniä?
Random dude: Visaan?
Yuu-sensei: Hautajaisiin! Japanissa hautajaisten järjestäminen maksaa keskimäärin 2 miljoonaa ja 300 tuhatta jeniä. Teillä ei siis ole edellytyksiä kuolla Japanissa! Paitsi sinulla, Yun-san! Sinä saat puolestani kupsahtaa koska tahansa!

Eilen illalla etsin Yamazawan meikkiosastolla hintavaa pelastusta kärsineelle hiuskuontalolleni ja törmäsin kaveriini Natsumiin. Joka sano että sillä on yks ylimääräinen purtilo halajamaani tuotetta ja voisin saada sen. Sain lisälahjana pari keksipakettia, jotka sen vanhemmat oli just tuonu sen kotiseuduilta Fukushimasta. ;____; Kännykkä olis kiva, ettei sosiaalinen elämäni olis riippuvainen näistä random kohtaamisista, jotka yleensä sattuu just sillon kun jompi kumpi osapuoli on myöhässä jostakin. Niinku tänään ku näin Takuyan koulun pihalla mitä ei tapahdu yleensä ikinä ja ehdin just ja just sanoa konnichiwa. Ja kaikki se juokseminen turhaan ku en ikinä löytäny paikalle, byhyy. Ehkä huomenna jopa onnistun jossain.

Äkkilähtö

Elämässäni puhaltavat muutosten tuulet. Sain lopulta uuden lähtöpäivän. 21.9. kello 9 aamulla mä lähären täältä! Japanilainen byrokratia. ♥ Enää jäljellä asuntolaan kirjautuminen, ulkomaalaisrekisteröinti ja puhelinliittymän ja pankkitilin avaaminen, what could possibly go wrong. :------------)

Oon edelleen psykoosissa. Luin stipendikokeeseen viikon ja viistoista minuuttia ennen lopullisia tuloksia kieriskelin vielä tossa meidän sängyllä ja inisin, kuinka en kehtaa mennä syksyllä takasin yliopistoon ku kaikki muut on vaihdossa paitsi minä, joten tuli vähän yllätyksenä tää kaikki. Vähän päälle viikko lähtöön ja kokoro no junbi eli syömmeni valmistelut on edelleen tekemättä. Välillä tuntuu aika vastenmieliseltä koko lähtö, vaikka kerran se varmaan vaan kirpaasoo.

Loppujen lopuksi tää aikaistettu lähtö on kuitenkin helpotus. Mulla on jäätävä stressi aikaero- ja matkaväsymyksestä (sen väsyttämisen mä vielä kestän, mutta univelkaisena mulla on kalmaolo ja tuntuu, että ruumiini jakautuu kahteen osaan jostain mahan kohdalta jos teen muuta ku makaan), mutta nyt mulla on sentään viikko aikaa toipua pahimmasta sekavuudesta ennen koulun alkua. Plus saapumistani seuraava päivä sattuu olemaan syyspäiväntasaus (japaniksi 秋分の日, shuubun no hi) joka on Japanissa kansallinen vapaapäivä, joten voin koittaa vetää päivän mittaiset tirsat sen sijaan että voisin huonosti jonkin viraston luukulla. Ilmeisesti mulla on heti seuraavan viikon alkuun japanin tasokoe, johon en oo oikein saanu opiskeltua/kerrattua psykoosistani johtuen.

Jänskättääääää!!!! Kaikki ja varsinkin tää tuleva kotiseutuni. Että oliko tää perijapanilaiseen periferiaan hakeutuminen sittenkään kamalan järkevää (toinen vaihtoehtoni oli kyllä vieläkin korpisemmat Kouchi ja Kumamoto, joista luovuin matkayhteydellisesti hankalan sijainnin takia, joten en tiedä, mistä tää äkillinen epäröinti suurkaupungin paremmuudesta putkahti). En toki Helsingissäkään koe tarvetta mennä vapaa-ajallani Pitkänsillan tuolle puolen ku Sörnäisissä samaa löllövaatekertaa on ok käyttää viis kuukautta putkeen, mutta ei käy kieltäminen etteikö Tokiossa tai jossain sen laitamilla olis enemmän tekemistä ku Yamagatassa. Tämänhetkiset harrastukseni ovat kyllä naurunappulan selaaminen ja ajoittain kuppaisessa vakkaribaarissa lorvailu, joten ei kai elämäntyylini tästä kovin paljoa glamourittomammaksi voi muuttua. Edes Yamagatassa. Ja on Pohjois-Japanin elämänrytmi aika paljon rennompaa tokiolaiseen kiiruhtamiseen verrattuna. Asiat tapahtuu enemmän omalla painollaan (kuulemma). Onneksi Sendai on sitä paitsi melko lähellä, niin voin karauttaa sinne välillä jotain keikkaa luuraamaan (ainaki Sakanaction lokakuussa, yhyy päästäkää mut sinne!!), jos asuntolan säännöt antaa myöten.

Asuntolasta puheenollen. Majotun kansainvälisten opiskelijoiden sellaseen. Odotukseni:



Mitä sain:
Everything went better than expected! Mulla on oma vessa ja suihku! Ja minikeittiö! Jota en tosin käytä koska kaasuhella ei kuulosta hyvältä ja ulkona syöminen on halpaa, mutta onpahan ainakin oma jääkaappi. Mikä ilahduttaa minua, sillä suurin osa asuntolalaisista on varmaan kiinalaisia enkä halua tunkea kamojani yhteiseen jääkaappiin niiden ankansilmien sekaan. T. Timo Soini. Asuin ekat Helsinki-vuoteni radanvarsilähiössä kaupungin halvimmassa opiskelijasolussa ja kokemus ei jättänyt palavaa halua päästä takaisin kämppistelyyn. Mulla oli aika pitkään tsekkiläinen kämppis, joka mursi kerran vessan oven koska jäi sinne jumiin ja soitteli öisin raivoisia puheluita ympäriinsä. Mikä on ihan ymmärrettävää, sillä hänellä oli avioeroprosessi vireillä. Nigerialaisesta miehestä, jonka kanssa oli karannut vihille. Joskus sain poliisilta puhelun, että tiedänkö tämän kämppiksen numeroa. Siksi iloitsen ihkaomasta asuntolahuoneesta.

PS. Laitan tähän loppuun maanjäristyksen inspiroimana tehdyn söpön Yamagata-kappaleen nimeltä Yotei ~ Yamagata ni kaettara eli Suunnitelmia ~ Kun palaan Yamagataan, koska sen videota katsellessa shakespearelainen dilemmani unohtuu:



Touhokun muistakin tuhoja kärsineistä prfektuureista on samanmoinen laulu, laitan ne tähän niin ehkä niistä selviää, miks hain Pohjois-Japaniin enkä Tokioon: Miyagi, Iwate, Fukushima, Akita.