Omiyagebanashi #n

Huhuuu. En oo täällä lauselmoinut, koska oon ollu siellä ja täällä ja toisaalla ja muualla. On tapahtunu niin paljon kaikenlaista, etten taas tiedä, mistä alottais, joten en oo alottanu mistään.

Olen tehnyt elämäntapamuutoksen. Aloitin kihartimen käytön ja karaoken. Karaoke on rankkaa puuhaa. Vammauduin karaokessa päähäni. Koska jäljessä laahaava Bump of Chickenin Mahou no ryouri -tulkintani oli liikaa jopa itselleni ja hysteerisen lollahtelun lomassa rojahdin paikkaan johon ei kannata rojahtaa. Vammauduin karaokessa myös sieluuni. Tämä tapahtui matkalla Iwatessa kun yukataan sonnustautunut Saksalainen (juurikin tämä muutamaan otteeseen tässäkin blogissa mainuttu maailman turhinta kurssia vetävä henkselihousuinen ja viiksekäs vanha kettu) kesken illallisen kapusi estradille ja rykäisi menemään japanilaisen iskelmän.

Monenlaista saksalaista laulajaa olen päässyt kuulemaan, mutta tämä oli kyllä pahin. Tai paras. Riippuu näkökulmasta. Luotiin Mariko-sanin (yliopiston vaihtarivastaava ja tän asuntolan eräänlainen talkkari) huvittuneita katseita pöydän yli ja yritettiin koota itsemme kun Saksalainen palasi keskuuteemme. Jouduin itekin sinne lavalle, mutta Saksalaisen esityksen jälkeen ei ollu paljo hävittävää. :D Sain palkkioksi nenäliinapaketin. Saksalainen sai muovikelmun jota kukaan muu ei ollu huolinu. Yamagatan rupuyliopisto ♥♥♥. Seuraavana päivänä Saksalainen tarjos mulle ja Mariko-sanille ja Tsuruokan kampuksen jollekin toimihenkilölle lounaan. Muut vaihtarit sai ruokkia ite ittensä. There was a friendship that became a secret, there are places we can't return <3_____<3.

Laitan tähän väliin vaikka näitä Matsushima-kuvia lisää ku viimeksi jäi kesken.



















Tässä vaiheessa kamerastani loppu akku. Jatkoin vielä kännykkäkuvaamisella, mutta oon liian laiska lähettämään noita kuvia kännykästä just nyt, joten Matsushima-eepos jatkuu jälleen ensi numerossa.

Kävin Iwatessa kaks kertaa viikon sisällä. Kuvia ei oikein oo, koska ekalla kerralla unohdin kameran ja tokalla kertaa muistikortin. Mikä syä miästä, koska Iwate on varmaan hienoin osa Touhokua (googlatkaa sanoilla Iwate ja Hiraizumi niin ymmärrätte). Ekalla kertaa autoiltiin ensin Moriokaan vetämään paikalliset kumimaiset reimen-nuudelit ja jatkettiin sieltä Ryuusendou-nimiseen tippukiviluolaan. Matka kesti viisi tuntia suuntaansa, vuoristotiet oli mutkaisia ja kärsin jatkuvasta paineenvaihtelusta, mutta päivä oli mainio. Pysähdyttiin keskellä ei mitään omituiselle taukopaikalle, joka oli tehty vanhan japanilaisen puukoulun näköiseksi. Siellä oli vessa, matkamuistomyymälä ja juoma-automaatti ja kovaääniset, joista tuli jatkuvalla syötöllä lapsikuoron veisuuta. Toisella kertaa käytiin Hiraizumissa ja onsenissa ja historiallisten draamojen kuvauspaikalla.

Iwate kärsi pahoja tuhoja viime vuoden katastrofissa. Talot oli ränsistyneitä ja paljon nähneitä, eikä se johdu siitä, ettei japanilaisilla olis varaa muuhun, vaan siitä, ettei tänne kannata rakentaa hienoa taloa ku maanjäristyksen sattuessa kaikki voi tuhoutua. Japanilaiset on tottunu siihen, että kaikki kestää vaan hetken verran. Siks sakura on japanilaisten lempikukka. Koska sen kukinta on hetkellinen ja siksi kaunis. Japanilaisten lempielokuvia on ne, joissa päähenkilöllä on joku vakava sairaus ja vain vähän elinaikaa.

Mun piti kirjottaa tähän vielä kaikenlaista, mutta oon aamuvarhaisella lähdössä vaihteeksi rannikolle, joten jatkakaamma myähemmi. Loppuyhteenvetona sanottakoon, että tulkaa Touhokuun! Älkää jättäkö tulematta siks että täällä asuu yhä ihmisiä väliaikaismajoituksessa, kokonaisia kyliä ja kaupunginosia on huuhtoutunu mereen ja ydinlaskeuman takia on paikkoja joihin ei voi enää mennä. Vaan tulkaa just siks. Sunnuntaina tuli kuluneeks vuosi katastrofista. Viime vuonna katoin katastrofia uutisista. Nyt oon täällä ja mun läheisin japanilainen ystävä matkusti kaks päivää tsunamin jälkeen avustusrekan kontissa Yamagatasta kotikaupunkiinsa tietämättä, oliko sen perheenjäsenet edes elossa.