Akita monogatari

Sain meidän asuntolan Mariko-sanilta lahjan:


Elelin Yamagatassa:


Tein viimeisen onsen-matkan Touhokussa. Kohde oli Akitan prefektuuri. Nyt oon pulikoinu onsenissa Yamagatassa, Miyagissa, Iwatessa sekä Akitassa. Enää Aomori ja Fukushima puuttuu. Jos Yamagatassa aika kulkee verkkaisesti niin Akitassa aikaa ei edes oo. En nyt oikein jaksa tästä matkasta kirjottaa ku alkaa vaan masentaa liikaa. Paluumatkalla tajusin että nyt tää loppuu ja aloin parkua. Kokeilin Nyanko-sensei-arpaa. Voitin pääpalkinnon. Siinä sitä sit seisoin keskellä Touhokun korpea räkä poskella ja jättifiguuri sylissä ja itkin ja lollasin yhtä aikaa. Tämä oli outo hetki elämässäni.


Jigoku (=helvetti), paikka jossa ei maasta purkautuvan myrkyllisen kaasun takia kasva mitään. Helvetissä haisi sangen tujulta.


Ajattelin että pitäähän tää perinteinen vesiklosettikin kerran blogiini ikuistaa.


Ryteikössä oli mukavaa.


Ryteikön siimeksessä höyrysi kuuma lähde luonnontilassa.


Vetonaula oli tämä kallionseinämästä jatkuvalla paineella purkautuva kuuma vesisuihku.




Tombo ja maisema.

Jokunen tombo ja jalkapuoli hämähäkki. Itken verta ku en saanu kuvaa japanin suurimmasta sudenkorennosta oniyammasta ku ne ei suostunu laskeutumaan vaikka kuinka kyttäsin silmä kovana.


Perinteinen maalaisateria omnom. Simpukkasalaatti oli tosin hieman epämiellyttävää ja tohon kotiloon en tohtinu koskea. Kotilon viereisessä kipossa oli jotain oranssia ja epämääräistä. Kokeilin sitä popsia ja maku oli katkarapumainen. Sit huomasin että yhdellä niistä epämääräisistä oli hyönteisen silmät. Näin tulin syöneeksi ekaa kertaa elämässäni uppopaistettuja mehiläisen toukkia. Tuotteen nimi on hachi no ko, siitä vaan maistamaan jos käytte Japanissa. <3______<3

Sekkaku dakara udon-leipomossakin käytiin. Siellä joku mummo lajitteli noita nuudeleita silmäpelillä virheellisiin ja myymäkelpoisiin sellasta yks paketti kolmeen sekuntiin -vauhtia.


Perillä Yamagatassa odotti syysmyrsky.

Ens viikon torstaina mä lennän Suomeen. Se on sitte kriisin paikka! Olis mukavaa, jos Suomessa olis jonkinlainen Japanista palaajien tukikeskus, jossa vois kumarrella ympäriinsä, virittää torakka-ansoja, juoda kylmää teetä pullosta, kuunnella kehuja pitkästä nenästä ja ohuesta tukasta ja olemattomista poskipäistä ja vetää samalla merilevää niin että henki haisee.