maanantai 8. heinäkuuta 2013
Blogiuutuus
http://akimushi.blogspot.fi
http://akimushi.blogspot.fi
http://akimushi.blogspot.fi
http://akimushi.blogspot.fi
http://akimushi.blogspot.fi
Yamagata monogatari on näiltä osin loppuun kerrottu. Nähkäämme uudessa blogissani astetta tokioisemmissa merkeissä. Hayaku oide yo!
Päätän nämä Touhokun seikkailut mainioon kasari-iskelmään, jossa touhokulaisjuntti päättää lähteä Tokioon.
sunnuntai 30. kesäkuuta 2013
Jämägata
Rykäisenpä tähän ennen Tokion liiveihin uimista vielä ennen näkemättömän jämäkuvakoosteen elostani Touhokussa. Mulla ei oo vielä viisumia tai edes asuntolapaikkaa, mutta yöbussi Shinjukusta Japanin-kotiani Yamagataan on jo kyllä valkattu. ♥
言葉では言い表せないほど懐かしい、あの山形へ一日も早く帰りたい。♥♥ だってこころのふるさとだもの。私の選んだ、私を受け入れてくれた、こころのふるさと。
PS. Toi vipan kuvan yöperhonen oli sellanen mötikkä että luulin sitä eka lepakoksi. @___@ Räpsittiin toverini kaa otoksia hiki hatussa, meitsi kilju hyi yhyy apua ja toverini aaa siistiä aaa halleluja.
言葉では言い表せないほど懐かしい、あの山形へ一日も早く帰りたい。♥♥ だってこころのふるさとだもの。私の選んだ、私を受け入れてくれた、こころのふるさと。
PS. Toi vipan kuvan yöperhonen oli sellanen mötikkä että luulin sitä eka lepakoksi. @___@ Räpsittiin toverini kaa otoksia hiki hatussa, meitsi kilju hyi yhyy apua ja toverini aaa siistiä aaa halleluja.
keskiviikko 15. toukokuuta 2013
Tokion bisneksiä
Ja expaa sataa! Ny kävi nii notta lokakuusta alakae meikäsiiri raportoo taas ulukomailta. Pääsin Tôdaihin äksdee. Enpä kyllä olis muutama vuosi sit uskonu, että voisin edellisen lauseen joskus totuudenmukaisena kirjottaa. Seuraavan vuoden ajan harmaiden hiusteni lähde on Department of Language and Information Sciences, Graduate School of Arts and Sciences, University of Tokyo. 東京大学大学院総合文化研究科言語情報科学専攻 japaniksi.
Oon palannut! Omatase shimashita. En tiedä, onko liian outoa kirjottaa Tokio-elostani blogissa jonka nimi on Yamagata monogatari, mutta uudenkin blogin tekemisessä on kaikenlaista turhaa vaivaa. Ehkä teen sen silti. Palaan asiaan.
Sansai-soban, yhden hengen karaoken, onnenamulettien, paistorasvankäryisten kesäkatujen ja loputtomien seminaariesitelmien luvatussa maassa tavataan! Katastrofin ainekset ovat kasassa. Epäilen jo valmiiksi mielenterveyttäni japaninkielisillä maisterikursseilla hengailun suhteen, mutta kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantansseja ja nekin tanhut tuli tanhuttua jo ala-asteella niin eihän tässä oo enää mitään hävittävää.
Mulla on muuten aamulla kaks tenttiä ja arvatkaa vaan, pysyykö mulla Tôdai-täpinöissäni edes kynä kädessä. Tällä hetkellä multa onnistuu kieriskely, kirmailu, hengenhaukkominen sekä mihin soppaan sitä onkaan taas tullu lusikkansa työntäneeksi -facepalm, ei oikein muu.
tiistai 19. maaliskuuta 2013
Asiallista Sisältöä: tsunami ja artikkelikäännös
Morjens y'all. Toudai-rintamallani ei ole mitään uutta raportoitavaa. Siispä tällä kertaa ajattelinkin omasta elämästäni mesoamisen sijaan tarjoilla Asiallista Sisältöä.
Viikko sitten tuli kuluneeksi kaks vuotta Touhokun maanjäristyksestä. Koska Touhoku on kotini Japanissa ja lempparijapanilaiseni kaikki pahimmilta järistysalueilta kotoisin, seuraan yhä melko aktiivisesti uutisointia jälleenrakennuksesta ja -rakentamattomuudesta. Enpä niitä ensimmäisiä tuhokuvia teeveestä toljottaessani edes aavistanu, kuinka lähelle se katastrofi vuoden Touhokussa oleskelun myötä tulis. Siinä kun hupiajelulla auton ikkunasta näkyy väliaikaismajoitustönöjen rivistö ja kuskin paikalla istuu toveri, jonka kotikaupungista puolet jäi tsunamin alle, on aika vaikea yrittää ymmärtää televisiossa biirut kädessä ja yukatat päällä heiluvaa eteläisemmän Japanin kaupunkilaisnuorisoa, jotka kommentoi että kyllä ne voimalat pitää kaikki jo käynnistää ku johan tässä on odoteltu.
Tänään Asahi Shimbunissa tarttu silmään yks sangen puhutteleva juttu. Koska olen pieni ja iloinen japanin kääntäjäksi haluava siiri, käänsin sen tähän, että japania taitamatonkin voi siitä puhuttautua:
On kuin aika olisi pysähtynyt. Vieraillessani Touhokun suuren maanjäristyksen runtelemassa Iwaten prefektuurin Yamadamachin kaupungissa hämmästyn, miten vähän maisema on vuodessa muuttunut. Talojen paljaiksi jääneet perustukset kasvualustakseen vallanneet ruskeat rikkakasvit puhuvat kuitenkin omaa kieltään siitä, että aikaa on kulunut. Maan nostamistöitä ei ole aloitettu, ja väliaikaismajoituksen rakennukset seisovat yhä paikoillaan.
Tapaan yksin asuvan Nobu Katoun (71). Hetken jälleennäkemisestämme riemuittuamme kysyn häneltä elämästä pitkittyneessä väliaikaismajoituksessa.
”Oletteko tottuneet asumaan täällä?”
”Olenhan minä”, hän vastaa, mutta korjaa sitten: ”Hoen itselleni, että minun täytyy tottua.”
Tunnen häpeää, sillä ymmärrän esittämäni kysymyksen olleen tökerö. Eihän kukaan voi niin helposti tottua uuteen elämään menetettyään ensin kotinsa.
Kertoessaan tsunamista Katou puhuu niin kuin kaikki tapahtuisi juuri nyt hänen silmiensä edessä: hänen silmänsä katsovat kaukaisuuteen ja kädet harovat ilmaa. Kun tapasimme viime vuoden helmikuussa, Katou puhui kaksi kertaa kuussa väliaikaismajoituksen yhteistiloihin kokoontuneille kuulijoille tsunamin kauhuista ja siitä, miten niihin tulee varautua.
”Vielä jonain päivänä tsunami tulee uudelleen. Vanhempien on kerrottava tämä lapsille ja lasten lapsenlapsille”, hän totesi.
Katoun ajatukset eivät ole muuttuneet. Mahdollisuudet tsunamista puhumiseen ovat kuitenkin vähentyneet.
”Kun kaikki yrittävät katsoa toiveikkaina tulevaan, en halua masentaa heitä”, hän sanoo, mutta jatkaa sitten: ”Mutta vaikka tsunamista onkin kulunut kaksi vuotta, niin jos tätä vertaa kirjaan, emme ole vielä ensimmäiselläkään sivulla. Vaikka unohtaisi eilisen, tsunamia ei unohda. Tsunami pyörii mielessäni aina kuolemaani saakka.”
Vuosi sitten tavatessamme Yoshimatsu Kobayashi (88) otti joka ilta rauhoittavan lääkkeen unettomuuteen. Menetettyään vaimonsa tsunamissa nukahtaminen kävi hänelle mahdottomaksi. Nyt Kobayashin kasvot eivät enää ole yhtä kalpeat kuin viime vuonna, mutta uniongelmat eivät ole ratkenneet. Lääkärin kehotuksesta hän on vähentänyt lääkitystä puolikkaaseen, mutta havahtuu unesta nopeasti ja päätyy aina ottamaan toisenkin puolikkaan.
Kun Kobayashi pilkkoo veitsellä väliaikaismajoituksen keittiössä, muistuttaa sen ääni häntä edesmenneestä vaimosta. Siksi hän ei halua laittaa ruokaa, vaan syö ainoastaan lähimarketin valmisaterioita.
”Yritän kyllä unohtaa, mutta muistan silti. Tsunami vei hänet niin äkkiä.”
Tämä on kolmas kerta kun raportoin Iwaten rannikolta. Ensimmäinen kerta oli vuoden 2011 huhtikuussa, sitä seuraava viime vuoden helmikuussa. Ensimmäisenä vuonna talojen raunioiden raivaustyöt olivat käynnissä, ja niiden tuoma muutos oli silmin havaittavaa. Nyt kaksi vuotta järistyksen jälkeen kuitenkin näen, että jälleenrakennuksen tie on pitkä ja kivinen.
Tsunamin pyyhkäisemien maa-alueiden nostaminen ja kaavoitus ovat muodostuneet ongelmaksi, eivätkä katastrofin uhrit pysty kuvittelemaan uutta elämää. Ihmiset eivät tiedä, milloin pääsevät pois väliaikaismajoituksesta pysyvään asuntoon ja pelkäävät, että sen päivän viimein koittaessa ei kaupungissa ole jäljellä enää ainuttakaan asukasta. Kuulen tarinoita samasta pelosta siellä täällä. En voi tehdä mitään ja se turhauttaa minua.
+Kuvatekstit:
Tuhoalue kaksi vuotta katastrofin jälkeen. Talojen paljaita perustuksia peittävät ruskeat rikkakasvit. Iwaten prefektuuri, Yamadamachi.
Nobu Katou.
Yoshimatsu Kobayashi näyttää päiväkirjansa, jota on kirjoittanut vapisevin käsin.
Viikko sitten tuli kuluneeksi kaks vuotta Touhokun maanjäristyksestä. Koska Touhoku on kotini Japanissa ja lempparijapanilaiseni kaikki pahimmilta järistysalueilta kotoisin, seuraan yhä melko aktiivisesti uutisointia jälleenrakennuksesta ja -rakentamattomuudesta. Enpä niitä ensimmäisiä tuhokuvia teeveestä toljottaessani edes aavistanu, kuinka lähelle se katastrofi vuoden Touhokussa oleskelun myötä tulis. Siinä kun hupiajelulla auton ikkunasta näkyy väliaikaismajoitustönöjen rivistö ja kuskin paikalla istuu toveri, jonka kotikaupungista puolet jäi tsunamin alle, on aika vaikea yrittää ymmärtää televisiossa biirut kädessä ja yukatat päällä heiluvaa eteläisemmän Japanin kaupunkilaisnuorisoa, jotka kommentoi että kyllä ne voimalat pitää kaikki jo käynnistää ku johan tässä on odoteltu.
Tänään Asahi Shimbunissa tarttu silmään yks sangen puhutteleva juttu. Koska olen pieni ja iloinen japanin kääntäjäksi haluava siiri, käänsin sen tähän, että japania taitamatonkin voi siitä puhuttautua:
On kuin aika olisi pysähtynyt. Vieraillessani Touhokun suuren maanjäristyksen runtelemassa Iwaten prefektuurin Yamadamachin kaupungissa hämmästyn, miten vähän maisema on vuodessa muuttunut. Talojen paljaiksi jääneet perustukset kasvualustakseen vallanneet ruskeat rikkakasvit puhuvat kuitenkin omaa kieltään siitä, että aikaa on kulunut. Maan nostamistöitä ei ole aloitettu, ja väliaikaismajoituksen rakennukset seisovat yhä paikoillaan.
Tapaan yksin asuvan Nobu Katoun (71). Hetken jälleennäkemisestämme riemuittuamme kysyn häneltä elämästä pitkittyneessä väliaikaismajoituksessa.
”Oletteko tottuneet asumaan täällä?”
”Olenhan minä”, hän vastaa, mutta korjaa sitten: ”Hoen itselleni, että minun täytyy tottua.”
Tunnen häpeää, sillä ymmärrän esittämäni kysymyksen olleen tökerö. Eihän kukaan voi niin helposti tottua uuteen elämään menetettyään ensin kotinsa.
Kertoessaan tsunamista Katou puhuu niin kuin kaikki tapahtuisi juuri nyt hänen silmiensä edessä: hänen silmänsä katsovat kaukaisuuteen ja kädet harovat ilmaa. Kun tapasimme viime vuoden helmikuussa, Katou puhui kaksi kertaa kuussa väliaikaismajoituksen yhteistiloihin kokoontuneille kuulijoille tsunamin kauhuista ja siitä, miten niihin tulee varautua.
”Vielä jonain päivänä tsunami tulee uudelleen. Vanhempien on kerrottava tämä lapsille ja lasten lapsenlapsille”, hän totesi.
Katoun ajatukset eivät ole muuttuneet. Mahdollisuudet tsunamista puhumiseen ovat kuitenkin vähentyneet.
”Kun kaikki yrittävät katsoa toiveikkaina tulevaan, en halua masentaa heitä”, hän sanoo, mutta jatkaa sitten: ”Mutta vaikka tsunamista onkin kulunut kaksi vuotta, niin jos tätä vertaa kirjaan, emme ole vielä ensimmäiselläkään sivulla. Vaikka unohtaisi eilisen, tsunamia ei unohda. Tsunami pyörii mielessäni aina kuolemaani saakka.”
Vuosi sitten tavatessamme Yoshimatsu Kobayashi (88) otti joka ilta rauhoittavan lääkkeen unettomuuteen. Menetettyään vaimonsa tsunamissa nukahtaminen kävi hänelle mahdottomaksi. Nyt Kobayashin kasvot eivät enää ole yhtä kalpeat kuin viime vuonna, mutta uniongelmat eivät ole ratkenneet. Lääkärin kehotuksesta hän on vähentänyt lääkitystä puolikkaaseen, mutta havahtuu unesta nopeasti ja päätyy aina ottamaan toisenkin puolikkaan.
Kun Kobayashi pilkkoo veitsellä väliaikaismajoituksen keittiössä, muistuttaa sen ääni häntä edesmenneestä vaimosta. Siksi hän ei halua laittaa ruokaa, vaan syö ainoastaan lähimarketin valmisaterioita.
”Yritän kyllä unohtaa, mutta muistan silti. Tsunami vei hänet niin äkkiä.”
Tämä on kolmas kerta kun raportoin Iwaten rannikolta. Ensimmäinen kerta oli vuoden 2011 huhtikuussa, sitä seuraava viime vuoden helmikuussa. Ensimmäisenä vuonna talojen raunioiden raivaustyöt olivat käynnissä, ja niiden tuoma muutos oli silmin havaittavaa. Nyt kaksi vuotta järistyksen jälkeen kuitenkin näen, että jälleenrakennuksen tie on pitkä ja kivinen.
Tsunamin pyyhkäisemien maa-alueiden nostaminen ja kaavoitus ovat muodostuneet ongelmaksi, eivätkä katastrofin uhrit pysty kuvittelemaan uutta elämää. Ihmiset eivät tiedä, milloin pääsevät pois väliaikaismajoituksesta pysyvään asuntoon ja pelkäävät, että sen päivän viimein koittaessa ei kaupungissa ole jäljellä enää ainuttakaan asukasta. Kuulen tarinoita samasta pelosta siellä täällä. En voi tehdä mitään ja se turhauttaa minua.
+Kuvatekstit:
Tuhoalue kaksi vuotta katastrofin jälkeen. Talojen paljaita perustuksia peittävät ruskeat rikkakasvit. Iwaten prefektuuri, Yamadamachi.
Nobu Katou.
Yoshimatsu Kobayashi näyttää päiväkirjansa, jota on kirjoittanut vapisevin käsin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)