Sanainen arkkuni ei ole aukeillut täälä viime aikoina. Tämä johtuu siitä, että minulla on ollut kiirus. Joulukuu on vanhalta nimeltään shiwasu (師走) eli pappien juoksentelu (modernisaation ikeessä siitä tuli tylsästi juunigatsu, kahdestoista kuukausi). Papiksi ristitty ei kovin tyylikäs talvitakkini jäi Suomeen kohtaamaan koinsyömän loppunsa, mutta ilman sitäkin olen mahtunut tähän juoksentelijoiden joukkoon.
Joulukuussa kaikilla on kiire. Jopa minulla. Suomessa kiireisyys tarkotti sitä että on perjantai ja kello 20:57 ja mulla vielä Alepa-reissu tekemättä. Ens viikolla on seittemän päivää ja kolme joulujuhlaa. Näistä yhteen pitää vääntää suomalainen ruoka, toiseen keksiä ruoka jonka sit valmistaa kirkonväen kanssa (joku seurakunta haluaa juhlistaa joulua kristityn maailman vaihtareiden kanssa, en kuulu kirkkoon mutta ilmeisesti naamanväri riittää, plus samalla saan simultaanitulkata jenkkejä), ja kolmatta varten kävin jo näyttäytymässä Yamagatan paikallistelevisiossa.
Stipendin loppututkielman aihevalintakin painaa päälle ja jossain välissä pitäis ehtiä haastatella 20 japsia puhekurssin loppuesitelmää varten. (Ja 20 suomalaista, mutta en haastattele vaan pistän tänne kyselyn ja jos ette vastaa niin keksin teille mielipiteet päästäni ku ei tääl kukaan kuitenkaan Suomesta mitään tiedä) Maru-chan lupas onneksi kärrätä näitä haastateltavia eteeni, mikä on varsin mukavaa ku en halua pysäytellä tuntemattomia ihmisiä haastattelun toivossa räntäsateisella ja viemärinhajuisella kampuksellamme. Tämä Maru-chan on saksalaisen kuivakalla kurssilla kohtaamani kaverini, joka toimittaa mulle paikallisen pikkuveljen virkaa. Aina pitää olla joku, johon kanavoida hyysäyshalunsa. <3_____<3 Oon autellu sitä vähän kaikenlaisessa englanninkielisessä ku se on lähdössä tammikuussa jollekin parin kuukauden kansainväliselle opettajaopiskelijaristeilylle Intiaan.
Tänään tuli lunta tupaan ja tukkaan joka ilmansuunnasta ja tunnelma oli niin perisuomalainen, että toivoin melkein että olisinki valinnu Yamagatan sijaan Tottorin. Yks päivä eläkeläiskaverini Miura-san kerto, kuinka sen mies herra Miura asu joskus ammoisina aikoina firman asuntolassa eikä osannu pestä sukkiaan vaan ripusti ne aina käytettyään huoneen katosta roikkumaan ja laitto seuraavana päivänä ne vieressä roikkuvat. Askfkf näen tämän sieluni silmin. Ja meduusatutkijakaverini Takuyan pelastamassa lemmikkikalaansa maaliskuun tuhoista. Sähköt meni poikki ja lämpimissä vesissä uiskentelusta tykkäävä kala joutu hengenhätään, mutta Takuyan onnistu elvyttää se lämmittämällä sille vettä kaasulla kerran tunnissa useiden tuntien ajan. Hän sanoi kalalleen että ÄLÄ LUOVUTA. Lopulta sen oli pakko sanoa kalalle että anteeksi mutta en jaksa enää valvoa, mutta älä sinä luovuta. Takuya nukku kolme tuntia ja niiden kolmen tunnin aikana kala tai siis rakas ystävämme Pocky (tai Puggy, en nyt ihan muista) menehtyi. Takuya oli että NOOOOOO POCKYYYYY ANNA ANTEEKSI. Tällaisissa piireissä liikun nykyään.
Muutakin on tapahtunu kaikenlaista, mutta kerron ne vaikka sit muistelmissani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti