keskiviikko 31. elokuuta 2011

Siiri byrokratian maailmassa

Byrokraatit ovat puhuneet. Mulla on lähtöpäivä! 2.10. minä ja stipendikollegani matkustetaan ajassa ja tilassa ja ollaan perillä Naritan lentokentällä seuraavana päivänä Japanin aikaa. Kulkupelini Japanin vantaalta Yamagataan mun pitää löytää ja maksaa itte. Tämä voi osoittautua ongelmalliseksi, sillä aikaerokänni ei sovi mulle ja luultavasti tutustunkin lentokentällä muutamaan yleisövessaan ja viherkasvin purkkiin laatan merkeissä.

Oon hivenen pettynyt Yamagatan yliopiston tapaan hoitaa asioita. Mua on pyydetty saapumaan Japaniin 21. syyskuuta ilman mitään perusteluita, vaikka tää ministeriön stipendi alkaa aina lokakuussa eikä lähtöpäivä oo mun päätettävissäni. Ilmeisesti eloni Yamagatassa vaikeutuu tämän aikataulun mukaisen ja siispä liian myöhäisen saapumiseni johdosta, ja tästäkin mulle kerrottiin vasta kun päätös lähdöstä oli jo tehty (ja tämä päätös tehtiin Tokiossa jossain ministeriön lukaalissa eikä mun ja poikaystäväni yksiössä Sörnäisissä, joten paha mun on siihen mitään sanoa). Onneksi suurlähetystön japanilainen erityisavustaja lupas ryhtyä ajamaan asiaani, mutta vähän arveluttaa, millainen vuosi mulla tulee olemaan, jos tiedonkulun taso on tämä. Pitänee varata osa stipendistä verenpainelääkitykseen.

Tää turhanpäiväinen säätö Yamagatan yliopiston kanssa on vähän latistanu mun tunnelmiani. Ja nyt kun lähtö on lähellä, en yhtäkkiä enää ookaan kamalan innoissani ajatuksesta vuodesta jossain Japanin kolkassa. Paitsi joskus kun pelataan mun poikaystävän kaa Persona kolmosta, jossa voi hirviöiden uhmaamisen lisäksi tehdä kaikkia japanilaisia juttuja niinku käydä kendoharkoissa, ostaa automaatista epämääräisiä juomia ja rukoilla temppelissä koulumenestystä ku ei öiseltä hirviöiden listimiseltä ehdi opiskella. Ja sillon kun kävelen Kaisaniemen metrotunnelissa, jossa koko Helsingin katusoittajatarjonta eli venäläisiin kuoloniskelmiin erikoistunu trubaduuri, nokkahuilisti, romanialainen haitarikerjäläinen, tonttupukuinen viulisti ja The Vowel Song (joku tyyppi jonka englannin lausumisesta puuttuu konsonantit) kisaa elintilasta. Etenkään tammikuussa kello kymmenen aamulla kamalampaa ja rumempaa paikkaa ei tässä kaupungissa oo. Japanissa odotan eniten sitä, että saan misosoppaa joka aamu eikä mun tarvi kulkea koulumatkaani Kaisaniemen metrotunnelin läpi. Pienellä innolla ja suurella kauhulla odotan sitä, että mun pitää puhua vuosi pelkkää japania.

PS. Miks en saa tän blogin kuvaa enää tonne blogilistalle yhyyyy kertokaa tai katoan takas livejournalihi täältä?????!!!!!

2 kommenttia:

  1. Jos johonkin voi luottaa, niin Jaappanin
    salariimanpyrokratteihin ja niiren paperinpyörityksen rakkautehen.
    Eisenväliä onko siinä järkiä, kunhan pysyy paperi liikkehes.
    Normigaijinin onkin syytä hariootella saranooren
    käyttöä (kumarrus) ja soveliasta hymyä (iliman hampahien pilikahrusta, muutoon on parpaari).
    Itteksensä voi sitten ihan kaikes rauhas luetella kaikki kotimaaset ärräpäät.

    VastaaPoista
  2. Mullon täs paris päiväs pistetty jo lähtöpäivä uutehe uskoho maharollisimman monen mutkan kautta, mutta ehkä se tästä!

    VastaaPoista