Tulin

Morjens! Moon Yamagatas ja mullo netti!

Saavuin tänne viime torstaina. Luullakseni. Aika täällä kuluu eri lailla ku kotona. Matka oli melko nihkeä, etenkin Frankfurtissa hengailu. Frankfurt oli täynnä saksaa ja saksalaisia ja hukkasin mun koneen hiirenkin siinä rytäkässä. Jos teiltä kysytään sprechen Sie Deutsch, ei muuten kannata vastata no koska tuloksena on vain lisää saksaa.

Kamalin kamaluus alko kuitenkin vasta Japanissa. Passintarkastus suju mukavasti maanjäristyksen tahdissa heiluen, ja selviydyttäni lentokenttäjunan lippuluukulle mulle selvis, että kaikki junaliikenne Yamagataan on poikki taifuunin takia. Epätoivo valtas mut ja olin täysin valmis ottamaan ensimmäisen paluulennon ja vaihtamaan vielä vaikka pääainetta siihen päälle. Nousin kuitenkin Tokioon vievään junaan, jossa lähinnä itkin ja olo oli niinku olisin ryypänny viis päivää putkeen ja jääny sen jälkeen traktorin alle. Japani tuntu kaoottiselta ja vihamieliseltä. Istuin monta tuntia aseman lattialla hikisenä ja limaisena ja vuorokauden matkustaneena ja soittelin välillä kolikkopuhelimella yliopistolle mutta numero oli aina varattu. Välillä ajattelin, kuinka paha olis, jos vaan hylkäisin koko stipendin ja lopettaisin.

Lopulta yliopistolta kuitenkin vastattiin ja neuvottiin ottamaan shinkansen-juna Sendaihin ja sieltä bussi Yamagataan. En oo varmaan koskaan ollu yhtä helpottunu. Paitsi kerran sen jälkeen. Siispä ostin lipun Sendaihin ja alotin matkani kohti tätä maaliskuussa maailmanmaineeseen päässyttä Touhokua kohti. Juna kiisi Fukushiman halki. Ilma oli sateinen ja harmaa ja vuoret vesihöyryisiä. Fukushiman asemalta näky laatikkomaisia taloja ja Rich-hotelli. Välillä yritin nukkua, mutta se osoittautu mahdottomaksi ku joka aseman kohdalla soi melkoisen ylipirteä herätysmusiikki ja noin viiden minuutin välein kuuluttaja pahoitteli taifuunin Yamagataan menijöille aiheuttamaa harmia.

Sendaissa sain kouraani kartan, jonka avulla yritin tihkusateessa löytää bussiasemaa. Ja just ku luulin eksyneeni, näin mua vastaan juoksevan hahmon, joka huusi Shiiri-saaaaaaan. Tämä oli ehkä suurin halleluja-hetki tähänastisessa elämässäni. Olin pelastunu. Pääsisin Yamagataan. Kamala yli vuorokauden kestäny taipaleeni olis ohi. Jäljellä oli enää tunnin bussimatka. Ikkunan takana vilisi vuoristo. Vuoret oli suuria ja vihreitä ja höyry niiden yllä nousi paksuna ku savu. Välillä näky pieniä kyliä ja riisipeltoja ja tulvivia jokia.

Ja nyt oon ollu täällä viikon. Asiat täällä tapahtuu hissukseen. Tää kaupunki on niinku pienessä kolossa vuorten siimeksessä, ne näkyy mistä suunnasta ja kuinka kaukaa tahansa. Keskuskadulla kävellessäkin. Ruuhkat ei oo kummoisia ja mummotkin tuol paahtaa menemään pyörillä liikenteen seassa. Kuljen kouluun tällä hetkellä kävellen ja matkalla kuuluu lähinnä kaskaiden siritys. Eilen kun menin avaamaan pankkitiliä tässä asuntolassa tuutorina asuvan japanilaisen Takuya-sanin kanssa, se sano että siinä missä Tokiossa tapahtuu päivittäin vähintään yks puukotus, Yamagatan uutisisaiheet on enemmänkin laatua koululaisten luokkaretki ja kauden hedelmäsuositus.

Oon ravannu erinäisissä virastoissa. Samoissa paikoissa kahteenkin otteeseen kun ääkköselliset sukunimet menee yli japanilaisen ymmärryksen. Nyt mulla on vihdoin kaikki paitsi paikallinen puhelin. Pärjään täällä onneks japaniksi ihan hyvin. Itse asiassa nää japanilaiset tuntuu olevan aika ällikällä löytyjä että pystyn jopa puhumaan niiden kaa ja ymmärrän mitä ne sanoo. Välillä on tuntunukin vähän hölmöltä ku mut ja japania puhumattomat jenkit on laitettu virastokäynnille yhtä aikaa ja sit virkailija on aina selittäny kaiken mun sijaan mukana kulkevalle japanilaiselle, jonka tehtävä olis selittää sama mulle huonolla englannilla, vaikka ymmärsin asian jo alkuperäisestä puheesta.

Asuntolakin on ok, mitä nyt aika aukana yliopistosta. Aulassa hyörii arkisin Mariko-san, joka pitää huolen kaikesta ja kaikista. Ja todellakin hyörii, en muista koskaan nähneeni sitä paikallaan. Ekana iltanani se maalas mun seinän, vaihto mun lampun ja opetti vielä käyttämään suihkuakin, kaikki tämä viidessä minuutissa. Yksin ei siis tarvi pärjätä. Tähän saakka oon päätyny yleensä jenkkien ja hollantilaisten ja englantilaisen seuraan, mutta pari viime päivää oon koittanu jo välttää sitä, kun en tullu tänne puhuakseni päivät pitkät englantia. Plus nämä henkilöt ovat kaikki miespuolisia, joten tyttökaveri olisi kiva koska minullakin on rajani pelikaupoissa lorvimisen suhteen. :---------) Ja vaikka nämä jenkit tarkottaakin hyvää, niin toisinaan niiden jenkkiys on vaan liikaa mulle. Kun päätetään ruokapaikkaa niin hamburger it is, ja ykskin liikuskelee joka päivä crocseissa ja jättireikäisissä farkuissa joista näkyy muutama jalkakarva liikaa eikä puhu mistään muusta ku Starbucksista ja siitä, kuinka kaikki on liian kallista.

Koulu alkaa ens viikolla. Tein japanin tasokokeen ja pääsin tai jouduin ylimälle eli upper advanced -tasolle. Tämä ei oikeastaan oo ilouutinen, sillä noi upper advanced -kurssisisällöt vaikuttaa melko vaativilta. Tekstikurssin aiheena on japanilainen estetiikka ja suullisella kurssilla on joka viikko puhe, väittely tai esitelmä. Koska alotan suoraan ylimmältä tasolta, kielikurssit on mun osaltani ohi jo helmikuussa mikäli jaksan käydä ne kaikki neljä kerralla. Sit voinki alottaa korean jo täälä! <3____<3 Oon aina luullu olevani japanissa intermediate, joten tää tasoni japanilaisten silmissä tuli vähän yllätyksenä. Japanin kurssien lisäksi mun pitää tänä syksynä ottaa mulle henkilökohtaisesti järjestettävä tutkimusprojektikurssi tätä stipendiä varten, pari japanilaisille opiskelijoille tarkotettua luentokurssia ja japanilaisen kulttuurin puuhailukurssi. Mutta näistä lisää sit kun mulla on lukujärjestys. Lisäksi yks sensei pyys mua erään iäkkäämmän rouvashenkilön keskustelukumppaniksi kerran viikossa, mitä muutakaan siihen olis kehdannu sanoa ku hai hai zehi. Stay tuned................

Kaikki on vielä aika outoa. Välillä on kivaa ja välillä kamalaa. Tää maa on toisinaan melko turhauttava ja kulttuurishokki iskee harva se päivä ja koti-ikävääkin esiintyy. Koulua odotan lähinnä kauhulla. Toisaalta välillä itekin hämmästyn, kuinka hyvin oon loppujen lopuks pärjänny täällä. Kuvia ennoo kamalasti ottanu vielä, ehkä huomenissa tai viikonloppuna sit. Tässä nyt kuitenki joku random pätkä aseman lähistöltä pitkän tekstin koristeeksi: