Menin Miyagiin

Kerron teille seuraavaksi matkalaisen tarinan! Sillä olen liikautellut eviäni ja käväissyt extempore-reissulla Miyagissa. Eilen aamulla Aivan Liian Varhain otettiin bussi Sendaihin ja jatkettiin sieltä junalla rannikolle Matsushimaan. Sendai ansaitsee parempaa ku tulla kuvatuksi ankeassa räntäsateessa (tosin kai sekin tekee Sendaille enemmän oikeutta ku noi googlen kuvahaun tarjoamat katastrofikuvat), joten siirrymme suoraan Matsuhimaan. Otin liikaa kuvia, joten jaan ne vaikka kahteen erilliseen postaukseen.



Saavuimme Matsushimaan ja oo mikä mieltäylentävä näköala meille asemalaiturilta avautuikaan. Matsushima on pienen pieni kalastajakaupunki, joka elää turismista, koska sinne on vuosituhansien saatossa siunaantunu harvinaislaatuinen saaristonäkymä. Siispä päätimme suunnata suoraan vesille. Tai no ensin käytiin asemaa vastapäätä pienessä osteriravintolassa hakemassa hiukopalaa ja tappamassa aikaa, jota Matsushimassa tuntuu olevan loputtomiin. Rannikon ruoka - se se vasta on hyvää! Söin hokke-nimisen kalan, se näytti häjyltä ja maistu hyvältä.




Mukana menossa taidekuvani Kouen ja meri.




Lähdimme seilaamaan. Tuuli oli hyytävä ja uhrasin oikean käteni näitä kuvia varten, teen mitä vain vuoksesi rakas blogini. =( Kiinalais-taiwanilaiset toverini paljastivat lokkikuiskaajan lahjansa.




Jotain kalastusvärkkejä.






Näitä saarimuodostelmia Matsushimaan yleensä mennään kattomaan. Niitä oli Paljon, suuria ja pieniä, mutta sää oli vähän turhan sumuinen niiden arvostamiseen.





Oltiin ainoat matkustajat tällä laivalla. Ja seurueen edellisyön unimäärä oli keskimäärin kolme viiva neljä tuntia, joten ehkä puolet risteilystä maattiin kukin omalla penkkirivillämme.





Matsushiman museossakin käytiin. Museossa oli muinaisia juttuja.



Mäntysaaret männyn näkokulmasta on tämä museointia odottava teos.




Astuttiin puisesta portista puiseen metsään, jonka päässä häämöttää puinen Zuiganji-temppeli.




Matkan varrella ohitettiin pitkät pätkät muinaisia kalliohautoja.




Kyltissä lukee seuraavanlaisesti: 11.3.2011 sattunutta Sendain maanjäristystä seuranneen tsunamin vesimassat ulottuivat tähän pisteeseen saakka. Niin. Hieman hiljaisekshan se välillä vetää olla täällä maisemissa, jotka näin maaliskuussa sataan kertaan tv:n tuhokuvissa. Saaristo suojeli Matsushimaa pahimmalta, mutta matkamuistomyymälöiden ja ravintoloiden seinät oli täynnä valokuvia, joissa myyntipöydät loju kumollaan mudassa ja ihmiset kahlas kelluvan rojun keskellä polviaan myöten vedessä. Ja niiden kuvien yläpuolelle oli usein kirjotettu ei tuhokuvia vaan jälleenrakennuspäiväkirja.

Matka Matsushimassa jatkuu ensi numerossa! Luvassa vielä ainakin punaisia siltoja ja pingviinejä, joten stay tuned.

Olen koukussa onseniin. Onsen on siis luonnollinen kuuma lähde tai sellasen yhteyteen rakennettu kylpylä, ja niitä on Yamagatassa joka kylässä vähintään yks. Matsushimassa kävin hotellin onsenissa kolme kertaa, vaikka ihan hiljan olin myös japanilaisen ystäväni kaa onsen-retkellä Yamagatan korvessa. Jossain vuorilla, missä lunta oli metrikaupalla ja jyrkät ja mutkittelevat vuoristotiet niin jäisiä, ettei kulkupelimme päässy rinnettä ylös, joten jouduttiin lopulta hyväksymään tosiasiat ja liukastelemaan perille jalan pyyhkeet kädessä. Mutta kestimme sen kuin Date Masamune ja se kannatti, sillä perillä odotti rikinkatkuinen rotenburo (ulkoilmaonsen)! Siellä sit vierähti melkein pari tuntia vailla rihman kiertämää kuumassa lähteessä lumisateessa siemaillen kuvitteellista juomaani. Paluumatka tehtiin aurigonlaskunvalossa, vuoristomaisema oli sellanen ettei sille tee oikeutta ykskään lause eikä kuva ja tunnelma muutenkin sen verran korkealla, etten voinu muutakaan ku kiljua haruyasumi saikou (eläköön kevätloma).

Huomenna meen vielä luistelemaan japanilaisten kuomieni kaa. Mikä hieman kaduttaa, koska oon nukkunu viimesen kahden vuorokauden aikana yhteensä 9 tuntia ja sain yläasteen luistelukokeesta vitosen. <3_____<3 Yhyyy. Oon jo ilmottanu Nacchanille, että mikäli kieriskelen jäällä, se ei johdu siitä, että olisin kaatunu, vaan puhtaasti kulttuurieroista..........

Käytyäni luistinradalla häpäisemässä itseni ja sukuni ja maani voinkin hiljentyä hikaroimaan JLPT:hen (on yhtä kuin Japanese Language Profiency Test). Oon lukuaikataulustani jäljessä ja saan varmaan hermoromahduksen vielä ainakin pariin otteeseen ennen kesää ja koetta. Viime vuonna ylimmän tason läpäisi 27% yrittäjistä. On tullut epätoivon lollahduksen aika.

MEXT Japanese Studies Scholarship (and then some)

Tarkkaavaisena Havainnoitsijana olen sähköpostin perusteella Havainnut, että tämä leivän ja kaakun pöytähäni tuova apuraha tai stipendi tai mikä tämä shougakukin nyt sit suomeks onkaan on haettavissa taas. Siispä annan seuraavaksi vaatimattomat vinkkini sitä hakeville. Koska internetistä löytyy ehkä kaks vinkkiä aiheesta millään kielellä. Toki aina voi kysyä kokeneilta vanhoilta parroilta koulussa. Paitsi jos on niinku minä niin sit ei kyllä voi. En halunnu kertoa kenellekään, että mitään stipendiä oon hakemassa, joten yksin paperini täyttelin. Ei tartte auttaa!!

Niin siis asiaan. Ensiksi pitää saada suurlähetystön hyväksyntä. Siihen auttanee korkeat pisteet japanin kokeessa. Viime vuonna oli ekaa kertaa käytössä uudenmallinen portaallisesti vaikeutuva koe. Vaikeimmillaan se oli varmaan jotain JLPT1-luokkaa. Alotin kokeeseen valmistautumisen varmaan viikkoa etukäteen koska vähän kännissä ja läpällä oli hakutaktiikkani. Opettelin kielioppiasioita passiivisesti valmiina unohtamaan ne heti kokeen jälkeen. Koe on lähinnä monivalintaa, joten kielioppiosiossa riittää, että oikean vastauksen tunnistaa ku sen näkee, vaikkei sitä kylmiltään osaiskaan tuottaa. Koetta edeltävänä iltana hikaroin ensin itku kurkussa ja pelasin sit vahingossa pokemonia aamukolmeen. Koe oli aamulla suurlähetystössä olikohan kello yhdeksän. En ollut parhaimmillani henkisesti enkä fyysisesti. =D

Pitkälti koe on kuitenkin luetunymmärtämisen koe, joten jos muutenkin lukee paljon japaniksi niin ei siinä pärjääminen lopulta kovin vaikeaa oo. Toki siinä pitää osata enemmän ku yliopistossa edes opetetaan, mutta ei siihen yliopiston oppimäärään oo muutenkaan tyytyminen, jos haluaa oppia japania elämää eikä yliopistoa varten. Musta ennen koetta kannattaa tutustua yleisimpiin japanilaisiin sanontoihin niinku 石の上にも三年 (ishi no ue ni mo sannen, kivenkin päällä kun kolme vuotta [istut niin kyllä se kivi siitä lämpiää] eli kärsivällisyys palkitaan) ja ku niitä kysytään kuitenkin.

Kokeen jälkeen on haastattelu, jotain siinä japaniksi joristiin motiiveistani ja päämääristäni ja siitä että en halua Tokioon vaan Yamagataan. Yhhyhy en muista. Ihan kestättävä tilanne se kai oli. Suurlähetystön tyypit kuitenki haluaa kaikkien onnistuvan, niin ei siinä liikaa kuumotella.

Parin päivän päästä sainkin jo tietää, että mua suositellaan eteenpäin Japanin opetusministeriölle. Tämä tapahtui kaikki maaliskuussa ja lopullisen valinnan tulos saatiin vasta heinäkuun lopulla, joten siinä ehtii hyvin ottaa parit kriisit ja epätoivoon vaipumiset odotellessa. Suurlähetystön suosituksella pääsee siis vasta kakkosvaiheeseen, jossa kaikkien maiden ehdokkaat kisaa keskenään. En tiedä, miks opetusministeriö mut valitsi tai mitä ne yleensä edes hakee. Koetulos varmaan merkkaa paljon, mutta saman pistemäärän saaneitä tyyppejä voi olla useita, joten pitää olla jotain, millä erottua. Täytin kaikki paperit japaniksi ja suosittelen sitä muillekin, vaikka englantiakin saa käyttää. Japanilaiset byrokraatit rakastaa sanaa 具体的 (gutaiteki, konkreettinen), joten hakuperusteluiden kannattaa olla aika 具体的. Pitää näyttää siltä, että on joku visio siitä, mihin pyrkii ja miksi ja mitä sen jälkeen. Paino sanalla näyttää, sillä ei mulla oikeasti ollu hajuakaan, mitä oon puuhaamassa. Niinjoo pitihän sinne se professorin suosituskirjelmäki lähettää. Ehkä rakas Bart uhkaili kirjeessään siihen sävyyn, että mut oli pakko valita. Ehkä passikuvani lumos jonku ministeriön paapan. Ehkä tämä onki unta ja oikeasti oonki yhä kotona Sörnäisissä. En tiärä!! Miks edes kirjotan tätä ku en osaa auttaa???

Siispä lopetan. Ja lisään kokoelman valokuvaelmia ku ei näin pitkää tekstiä kukaan ilmankaan kestä. Tuskin Tuntematon sotilaskaan olis niin luettu tekele, jos sen välissä ei olis sitä elokuvavihkosta.




Yamagatan pääkatu. Palikat&kalikat-tyylisuunnan arkkitehtuuria en tuu kaipaamaan - ja jos tuunkin, voin aina hädän hetkellä turvautua M-junaan ja mennä nauttimaan samasta tunnelmasta ensimmäisten Helsinki-vuosieni pääkallopaikalle Kannelmäkeen, jossa iltaaurinko väreilee aseman aaltopellillä jos on väreilläkseen ja Sitra-pubin terassilla huutaa kuka kulloinkin. <3_____<3 Sen sijaan mitä tuun kaipaamaan on se, kuinka oli kadunpitkä mikä tahansa niin sen päässä siintää vuori.

Tokiosta tällasen edustusasun taannoin hankin. Täytän tänä vuonna 25 vuotta. Hahhahhaa.





Kävin kylillä sekä putkessa.






Eräänä sinisenä päivänä menin Miura-sanille. Se päivä oli itse asiassa tänään. Ensin menin sillan päältä ja sit sillan vierestä! Miura-san valitti, miksi en osallistunu puhekilpailuun. Että Kurosawa-senseikin oli vaan hokenu mottainai mottainai miksei Shiiri-san oo täällä ku se olis voinu voittaa. Antakaa mun olla. DDDDDDDD: Kävin viime keväänä japanin puhetilaisuudessa edustamassa meidän laitosta ku sensei pyysi ja suostuin ylipäänsä vaan siksi, että luulin, ettei kyseessä olis kilpailu. Poistuin paikalta yhtä Tukholman-risteilyä ja traumaa rikkaampana. En kestä olla lavalla, en kestä puhua tuntemattomille enkä varsinkaan kestä puhua lavalla tuntemattomille.














Käppäilin Miura-sanilta. Noi hivenen groteskit puutarhatanukit maksaa 30000 jeniä kappale. :--------) Pöllön ja Neitsyt Marian kohdalla ollaanki jo kotona. (Pöllö myy silmälaseja.)

Kampai

Heissulivei. Ja otsukaresama, minä itte. Pidettiin tänään Kouenin kaa meidän lopputöiden öö keskivaihe-esitelmät. Ja selevisin! Siinä esitelmöidessäni havaitsin, että puhun japania aika sutjakkaasti nykyisin. Toisinsanoen pystyn suoltamaan päästäni 20 minuutin monologin puutaheinää tajuamatta mistä edes puhun. Lopputyössäni tutkin japanilaisten japanin kielessä tapahtuvia kieliopillisia muutoksia ja mahdollisten muutosten tiedostamista kun puhekumppani on alkeistason puhuja. Yhyy.

Tilasin tossa eräänä päivänä intterneetistä takin, joka lupas kantajalleen näyttelijättären auran. Eilen tämä taikatakkini viimein saapui kotiinkuljetuksena. Tai no saapui se toissapäivänä ja sitä edellisenäkin päivänä, mutta eilen jaksoin jopa mennä alakertaan asti sitä vastaanottamaan. Puin takin päälleni. Jokin tuntui muuttuneen. Ja kun katsoin peilistä niin ooooo, oikias olivat!



Sori ei nyt oo näyttää kuvaa muusta ku good old naamastani. Ja ennenku mallitoimistot alkaa lähetellä tarjouksiaan niin kerrottakoon, että good old ruumiini on 153 senttimetriä pitkä.

Meillä oli koululla vaihtareiden ja Yamagatan kansalaisten pippalot eräänä perjantaisena iltana. Yamagatan kansalaisia oli tosin paikalla vaan kourallinen, joten keskityin ilmaiseen alkoholitarjoiluun armaan Jameyn ja jonku venezuelalaisen insinöörin kaa. Kilistelimme ahkerasti, insinööri latinoili ympäriinsä ja Jameyn huutonauru erään epäonnisen kommenttini jälkeen aiheutti mahdollisesti lumivyöryn koulun takapihalta alkavilla vuorilla. Hakiessani lisää ruokaa joku paappa tuli puhumaan mulle. Tulokset olivat kohtalokkaat:



Pidän siis toukokuussa mojovan pikku esitelmän jossain paappojen kevätkokouksessa. Tai siis me pidetään. Minä ja Jamey. Koska ajattelin, että Jamey ilahtuisi, jos saisi myös kunnian esitelmöidä, ja esittelin sen paapalle. Olin väärässä. Jamey löi minua päähän. =( Sitten kippistelimme lisää.

Ooyuki

Japaninmerenpuoleisessa Japanissa on muutaman viime päivän aikana tullu lunta tupaan ja tukkaan ja kenkään ja suuhun ennätystahdilla. Ennen Yamagataan tuloani luin, että vaikka Yamagata kokonaisuudessaan kuuluu Japanin lumisimpaan vyöhykkeeseen, sataa tässä kaupungissa vähemmän lunta ku muussa prefektuurissa. Tämä on totta, mutta vähän toisella tavalla ku toivoin. Hijiorissa täältä pohjoiseen on lunta 344 senttimetriä. Yamagata Cityssa lumipeite on tällä hetkellä vaatimattomat 90 senttimetriä.

Lumipenkat teiden reunoilla on korkeampia ku mä. Osa niistä on jopa korkeampia ku Jamey - ja juuri mikään Yamagatassa ei yllä Jameyn mittoihin. Auraus on puutteellista ja kävely tapahtuu jo valmiiks liian kapeiden teiden keskelle tamppautuneita polkuja pitkin. Pystyssä pysyminen on erittäin vaikeaa. Vastaantulijan ilmaantuminen näköpiiriin aiheuttaa ahdistusta, koska polku on liian ahdas kahdelle eikä lumivallien yli voi väistää. Siinä sitä sit hoetaan kuorossa sumimasen gomennasai ku kukin vuorollaan yrittää akrobatiaa yamagatalaisittain. Tuuli on niin kova, että pienellä räpyttelyllä sen turvin vois matkata varmaan Hokkaidolle asti. Naapuriprefektuurissa Akitassa kuoli just kolme ihmistä lumivyöryssä. Tänään odottelin parin salarymanin kaa valojen vaihtumista supermarketin edustalla, kun paikalle pyyhälsi lumiaura. Aura jätti jälkeensä parimetrisen lumikasan eikä me päästy enää tien yli. Lähettipalvelun rekatkin sutii kinoksissa ja kaupungilla on melko kaoottista. Ja silti kaikki vaikuttaa iloisilta.

Koitin ottaa pari otosta tästä meiningistä, mutta hankalaa se oli ku käsi vaihto väriä ja lumisade sumensi linssin ja sit kamerasta hajos ruutu (yhyyy mitä mä nyt teen???). No mutta.









Tossa vipassa kuvassa on meidän asuntola, Yamagatan lahja arkkitehtuurille. <3_____<3

Palautin maanantaina mun ekan japaninkielisen yliopistoesseen. Vielä toinen samanmoinen ja pari koetta ja tutkimussuunnitelman esittely ja tää lukukausi on ohi! Jeeee! Ens lukukaudella harkitsen kyl kahteen kertaan, mitä kursseja otan. Etenkin toi hautajaiskurssi söi miästä. Ja saksalaisen kurssi. No saksalaisella sentään nukuin ja sain pari mainiota toveria, hautajaiskurssista ei voi sanoa sitäkään. Ajankohtaki oli maanantai. Kevätlukukaudeksi olis tarjolla hääkurssi samaa settiä. En aio kerätä koko sarjaa.

Väsyttää. Oon nähtävästi kuumeessa ja kurkussani on jokin paise, tämäpäs sattui sopivaan aikaan keskellä koekautta. Eilen minulla oli pulma ku mulla oli aamupäivätreffit sobamestassa Nacchanin ja Sunwhan kaa enkä löytäny tätä mestaa ku sinne oli koululta kuitenkin ainakin viisi metriä. Kolme puhelua ja yksi mua lumipyrystä hakemaan tullu Sunwha myöhemmin sain vihdoin armaat mustekalanlonkeroni ja jopa sen itse soban. Tänään minulla on pulma ku en jaksais lukea näitä tutkimusartikkeleita enkä varsinkaan ajatella omaa tutkimustani hyihyihyihyi.